keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Paluu kotiin ja Bear Grills


Nyt olisi sitten Lappilomat lusittu. Upeaa oli! Eilen pääsimme vielä iltamyöhäsellä moottorikelkkailemaan, kun serkkuni ja hänen miehensä kelkkailivat meidän mökille. Ikävä kyllä matkan taittoon kului aika kauan aikaa, sillä eivät aivan heti löytäneet perille ja tämän seurauksena serkkuni vakaasti päätti, että hän menee autokyyrillä takaisin lähtöpaikkaan. Tämä oli siis ilon aihe minulle ja Topille, koska me jaoimme ajovuoron puoliksi ja näin ollen pääsimme molemmat kelkkailemaan ensimmäistä kertaa elämässämme!

Topi sai aloitusajovuoron eli pääosin metsässä tapahtuvan ajon, kun minä sain sinnen jäällä ajon. Ekakertalaisena joudun hetken hakemaan ohjausta, sillä se ei suinkaan ollut yhtä tarkka, kuin autonrattia kääntäessä. Parin tarkoitustani suuremman kaarteen jäljiltä opin kumminkin äkkiä, että miten tämän kelkan saa taivutettua tahtooni.

Mä olen kyllä aina tykännyt ajella eri vehkeillä, joskaan kauhean monella erisorttisella en ole ajanut. Mönkijä on ollut lemppareitani. Ja kelkkakaan ei jäänyt kyllä pettymykseksi! Olisin tahtonut vajaan tunnin jäätaipaleen jälkeen ajaa metsäreitillä vähän pidemmälti, kuin parin kilometrin matka oli, mutta what can you do, kortit jaettiin Topin ja minun kanssa jo alussa.

Alkumatkassa hirvityksen aiheita minulle (hukkumista kammoavalle!) olivat jäällä ne kohdat, joissa vesi oli noussut jään päälle ja sohjo hidasti kelkkaa. Onneksi hyvin muisti serkun miehen ohjeet siitä, että kaasu tappiin vaan näillä paikoilla. Mutta kyllä muutaman kerran olin varma, että nyt koen sen kammoamani hukkumiskuoleman, helvetti! Toinen harmia aiheuttava oli jäätyvä kaasupeukaloni, mutta kun hetkeksi stopattiin jäätielle, niin serkun mies pisti jonkun lämmitin nappulan päälle ja sen jälkeen oli enää ajon hurmaa jäljellä! Mahtava päätös mun ihanalle Lappilomalle!








Tänään lähdettiinkin sitten jo aikaisin aamulla ajamaan kotia kohti. Kotiinapluamasennus luonnollisesti iski täällä etelän päässä, kun ei täällä vaan ole niin kuin siellä. Ja pohjoseen olen aina kaivannut, ihan pikkupenskasta lähtien. Siinä mielessä tämä reissu oli mulle mittaamattoman arvokas, sillä se kun sijoittui vielä suvun maille. Nyt sitten suruisin ja Lapin kaipuisin mielin voin mennä nukkumaan ja nähdä unta shamaanirummun paukkeesta.
Pakanauskonnot kuuluvat ehdottomasti yhtiin suuriin mielenkiinnon aiheisiini ja varsinkin nimenomaan Lapin. Jälleen kerran kaksi sanaa, suku ja juuret. Mies ei yhtään pysty samaistumaan näihin fiiliksiin, mutta onneksi hää malttaa kuunnella, kun höpäjän :)

Loppuun voisin vielä laittaa muutaman videon. Videot ovat kuvattu, kun kapusimme soutajalle. Flunssani meinasi tehdä minusta mennyttä naista, kun jouduin ilmaantuvan rakon takia poistamaan lumikengät jalasta (ja perkele, ne kumikengät ihan oikeasti on tuolla aivan saamarin hyödylliset).

Nämä videot ovat syntyneet spontaanisti epätoivon vallassa, kun naiseen iski miesflunssa ja rakkokin vaivasi, kesken kämäisen tunturille kapuamisen!

Välillä todella kapusin nelinkontin tunturia ylös, sillä hanki upotti nivusiin asti. Nelinkotin kiivetessä pysyin paremmin hangen päällä. Raskasta se oli ja olin varma, että jautakivessäni lukisi, jotta hän kuoli flunssaan. Se ei olisi hohdokasta.

Muistaakseni joskus näin tämän parodioimani henkilön ohjelmassa tähän viittaavaan selviytymistavan lumisessa vuoristoympäristössä, joten puhdas kopio, kun löysin itselleni levähdyspaikan.

Mitä tähän muuta voi sanoa. Todellakin tulin puolet tunturia alas tällä tyylillä, sillä kävellen jäin lanteistani nietoksiin jumiin. Oli muuten sitten joka paikka ja tasku lunta täynnä tältä keikalta!

Terkkusin; Vepsis ja Mountain Dogies sekä yksi kärsivällinen miehenkuvatus

maanantai 22. helmikuuta 2016

Poroja, poroja, poroja ja vielä kerran POROJA!

Porokuiskaaja täällä hei! Mä olen koko Lapin reissun ajan halunnut nähdä poroja. Tai edes poron. Yritin toteuttaa harrasta toivettani liimaamalla nenäni auton ikkunaan kiinni heti, kun Lapin maille wolkkarin renkaat kipinää iski.

No, eipä näkynyt. Eikä näkynyt tuntureilla samoillessa. Eikä metsässä mennessä. Eikä mökkerön pihassa ole käynyt edes pimiän turvin, vaikka kesällä olivat kuulemma kiivenneet ihan terassille asti! Ei siis poron poroa.

Kumminkin olisihan se hassua, jos laphilaisilla sukujuurilla ei löytyisi mitteen kontakteja ja luonnollisesti mummoltani niitä löytyy (mökki on siis mummoni ja maat samaten). Tänään lähettiin käymään sitten tuossa lähistöllä eräällä poromiehellä, joka myös hoitelee alueen aurauksellisia toimenpiteitä. 

Ja mitä mitä!!!! Poroja! Paljon poroja! Sieltä se löytyi, salattu porotaivas! Mie olin ko pikkulaps makeispuodissa ja yritin sinkoilla lauman joukkoon paimentamaan tai vähintään lauman täysivertaiseksi jäseneksi :D 





Siinä sitten minä pieni ihminen hämmästeli porojen määrää, kun tämä äärimmäisen mukava, leppoisa ja huumorintajuinen poromies käski hyppäämään moottorikelkkansa vetämälle reelle ja lähtemään avuksi muonittamaan poroja, jotka olivat kuempana mannuilla. Minähän olin siinä reen päällä salamana, valmiina oppimaan poronpidon aakkosten ensikirjaimet. Ja jumankauta... se porojen määrä mikä myöhemmin läks puiden siimeksistä kohti! Niitä oli paljon!! Oli aivan julmetun upeaa! Ja mie pääsin niitä niin ruokkimahan! Täähän oli enempi, ku mitä odotin. Yhtä poroa toivoin. Yhtä. Näitä oli varppina miljuunia!
Tuossa on vähän videota ja jos ei näy, niin linkki johdattaa samaiseen videoon.



https://youtu.be/FojSssxZcJY8




Oli kyllä jätteloistava visiitti! Miinuspuolena kävi sellainen, että mun kengät kastuivat läpikotaisin ja flunssa sai siitä pontta roimasti. Näimpä mökille palatessa mun oloni oli, kuin moukarilla pieksätty. Otin siinä sitten troppia ja sissinä lähdettiin vielä iltahämäriin koirien kanssa lenkille.

Vainukoira-Vanja oli jo pihassa nenä niin pitkällä metsään, etten uskaltanut laisinkaan laskea irti. Se oli vallan hyvä ratkaisu, sillä meidän porotarinamme sai vielä jatkoa ja lenkin tiimelyksessä Vanja rykäisi metsää kohden... tästä arvasin jo, että JOTAIN siellä on. Fikkarilla tarkastellessa bongattiin sieltä puiden lomasta ilta-ateriaan nauttiva poro! Voin arvata vaan miten hinku Vanjalla olisi ollut ajolle :) Justiina sen sijaan oli vallan tyytyväinen saadessaan nauttia päivän päätteeksi poronpaskaa :'D

Vielä paria asiaa jäin kaipaamaan kyllä. Ensimmäinen on Lapin revontulet. Tällä hetkellä täällä niin pilvistä, että ei toivoakaan niiden näkemisestä. Toinen mistä olen oikeastaan ihan kade on se, että mummoni on muinoin täällä saanut karhunpentuja silitellä. Niitä miekin tahtosin. Eivätkä olleet mitään safarikarhuja.

Että semmosin poroterveisin Porokuiskaaja Vepsis

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Jänkhältä muutama sana

Tänään käveltiin soutajan huipulle. Tässä mun flunssassa se oli aika hyvä suoritus, mutta kyllä mä hangessa maaten aikaa vietinkin. Ukko huutelloo, jotta tuukko sie ja meikäläinen yrittää saaha happea minkä ehtii.

Meillä oli lumikengät, mutta mulle tuli hirveä rakkila oikeaan kantapäähän niistä, joten puolet matkasta tarvoin nivusia myöten nietoksissa. Vanjalla oli myös vähän haastetta matkan taitossa, kun elopainoa on sen verran, että hanki pettää alta. Justiina taasen köykäsempänä loikki pitkin mäkijä riemua rinnassa, kun hanki kesti valtaosan matkasta. Kaikkein mukavinta Justiinasta oli paluumatka, kun sai jahdata "pieniä lumivyöryjä". Siellä se loikki hyvän matkaa edellä, kun mä taasen pyörin alas makuuasennossa, niinko kunnon pläskin pitteeki.

Tunturilla oli aivan julmetun kaunista ja upeaa, eikä kännykuvat todellakaan tee oikeutta tälle luonnolle ja näkymille! Kuvasimme myös survivolvideoita, jotka siis spontaanisti tilanteen tuskaisuudesta kehittyivät (minun rakkulani ja flunssani yhdistelmä). Nämä videot laitan blogiin, kunhan päästään kotio. Olkoon se sitten Vepsiksen selviytyjäpaketti etelän hetelmille, jos luonto yrittää saada vallan mustikkametsässä.

Terkkusin Laphin Vepsähäläinen


MATKALAISELLA LOPPUI POWERI





JÄNKHÄLOVEE

JÄNKHÄN JÄLKEINEN HUURTEINEN

lauantai 20. helmikuuta 2016

HEJSSAN FRÅN LAPLAND



Justiina pikkuisena pentuna vielä kasvattajan tykönä. Kaksi
selviytyjää olivat hyvin syöneitä jo alusta pitäen.
Elikkäs terveppä terve, ja Ruotsia siksi, että läpäisin Ruotsin suullisen tentin rimaa hipoen!
Pitkästä aikaa olen innostunut kirjoitushommiin, johtuen mm. siitä, että olen aloittanut opiskelun. Tämähän siis tietää sitä, että vastaanotettu tieto tuppaa olemaan määrältään suurempaa, kuin mikään mitä kykenen ehkä ulos päästämään.

Eli päivitettyä tietoa tästä parilta vuodelta. Laumani on kasvanut toisella rottweilerilla ja kyseinen kauhukakara sattuu vieläpä olemaan tämän vanhemman tapaukseni pakkorakkauden hedelmä. Justiina lähestyy seitsemän kuukauden ikää ja on luonteeltaan iloinen ja energinen täystuho. Olemme siirtyneen harrastelemaan Läyliäisten suunnille eri porukkaan, kuin missä Vanjan kanssa treenasimme vuosia. Tämän reeniporukan vaihdon myötä olen saanut lukuisia uusia tuttavuuksia koirapiireistä ja korvaamatonta apua ja ajatuksia tulevia koitoksia varten! Sillä saralla tuntuu, että kaikki on vallan hyvin.

Vanjallahan oli hieman epäonninen tämä pentuasia, kun neljästä pennusta yksi syntyi jo valmiiksi kuolleena ja yksi kuoli synnytyksessä. Vanja joutui klinikalle, kun synnytys ei lähtenytkään etenemään vaan koira rupesi vuotamaan tummaa verta. Kaksi kakaraa kumminkin selvisi; Justiina ja Justiinan veli Ruuti.

Muita matkan varrella tapahtuneita asioita on, että minun urani Fazerin leivissä on päättynyt ja olen lähtenyt opiskelemaan alaa johon tunnen paloa! Opiskelen toista vuotta lähihoitajaksi, osaamisalana mielenterveys- ja päihdetyö. Joulukuussa pitäisi valmistautua! Sitten voikin ruveta jatkamaan tätä köyhän opiskelijan elämää ja alkaa katselemaan ammattikorkeita kohti. Kaikesta alaan liittyvästä ja opeista tulen varmasti jauhamaan kyllästymiseen asti, sen verran on intohimoa ja ajatuksia pelissä.

Seuraavat puolitoista vuotta menevät myös hääsuunnitelmia tehdessä. Joku hullu on mennyt ja kihlannut minut ja minähän en hyvästä tarjouksesta kieltäydy ;) Mies on hiljainen ja rauhallinen tapaus eli täysin vastakohtani. Ehkä sen takia tässä viihtyykin näin hyvin! Kaupan päälle miehen mukana on elämääni ilmestynyt mieheni tytär, tällä hetkellä kuusi vuotias, joten hulinaa ei aika-ajoin puutu!
 




Kaksi junttia joilla taipumuksia yhtä huonoon huumorintajuun ja oksettavaan
ällösöpöilyyn; NIMIKKOPUSSI
!



Hevostelu on ollut ikävä kyllä minulla erittäin
vähissä, sillä aikaa ja rahaa on tällä hetkellä vähemmän kuin koskaan. Kovasti yritän välillä keksiä jonkun rakosen mihin saisin Islailua mahdutettua, mutta hevoselämästä minun kirjoittamana kuulee tällä hetkellä aika hintsusti.

Tällä hetkellä olemma koirien ja miehen kanssa Lapissa, Pyhätunturin kupeessa lomailemassa sukumailla. Vaikka etelän kasvatti olenkin, niin mä olen hyvin ylpeä siitä, että mun sukujuuret on täällä pohjoisissa ja saamelaisuudessa. Mummoni tarinoissa mennään niin pitkälle, että meidän esiäiti on viimeinen Lapin Noita Akmeil. Mulla on pienestä asti jostain syystä veri vetänyt tänne ja olen aina haaveillut asuvani täällä. Mä jaksan hämmästellä tätä kauneutta mikä täällä on. Aivan käsittämätöntä. Poroja olen yrittänyt tiirailla, mutta toistaiseksi ovat pysyneet minulta jemmassa! Aion kyllä varmasti saada edes yhden poron näköhaaviini ennen kotiin paluuta. Huomenna olisi tarkoitus lähteä tuntureille taivaltamaa, mutta sillä reissulla toivon, että porot pysyy kaukana! Pelottaa jo valmiiksi, että mitä kaikkia hajuja mun mettäkoirat bongaa!




Täällä on ainakin lunta! Loving it!



Tässä oli tämmöinen pikainen selonteko tämän hetkisistä meiningeistä. Ei välttämättä ollut kauhean hyvälukuista tekstiä, sillä olen myös epäonnekseni aivan järjettömässä flunssassa ja pää on täyttä puuroa eikä yksikään ajatus tule selvänä ulos. Ehkä seuraava kirjoitus on sitten jo turinointia viime aikaisista tapauksista, eikä asioista jotka ovat muuttuneet aikavälillä kolme vuotta sitten ja viimeisen puolen vuoden aikana.

En myöskään oikein handlaa tätä tekstien ja kuvien yhdistelemistä tänne blogimeininkiin, mutta ehkä harjoitus tekee mestarin. Noh, tässä teille mun ensimmäinen harjoitus!

Jänkhäterveisin Vepsis ja lauma!















keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Blogin herättelyä

Terve vaan kaikille jotka vielä tätä blogia lukevat!
Aikaa on kulunut muutama vuosi viimeisimmästä postauksesta. Ilman turhia selittelyjä syyksi voin sanoa vain laiskuuden tai mielenkiinnon puutteen. Nyt kuitenkin Vepsä rupesi puhumaan blogista, ja sinne kirjoittamisesta. Tästä inspiroituneena otin omalta osaltani itseäni niskasta kiinni ja päivitin blogin ulkoasua, sekä tietoja. Tästä edes blogi toimii meille paikkana minne purkaa ajatuksia. sekä kirjoittaa kuulumisia kun sille tuntuu. Tekstejä tulee varmasti olemaan hyvin laidasta laitaan, sekä postaustiheys on aivan fiiliksestä kiinni.



Paljon on tapahtunut tässä muutaman vuoden aikana. Isla on vielä hyvissä voimissa, ja asustelee Hyvinkäällä mukavalla yksityistallilla. Islan kanssa ollaan pidetty kisataukoa nyt jo jonkin aikaa. Viimekesänä meille tuli iso seinä vastaan Islan kanssa kun klinikalle jouduttiin hevonen viemään hiekkaähkyn vuoksi. Siellä taisteltiin elämästä ja kuolemasta, mutta onneksi meidän taistelija tuli kotiin ison laskun kera. Kesästä ollaan Islaa kuntoutettu taas normaaliin rytmiin. Nyt hevonen kuitenkin voi taas hyvin.


Tiimin jäsenille muille kuuluu hyvää ja kaikkien elämä on muuttunut jonkin verran entisestään. Porukka on kuitenkin pysynyt samana, paitsi Vepsä rikastui yhdellä rotolla. Kuulumisia ja tapahtumia tulossa lisää jos sellainen fiilis tulee. Nyt kuitenkin lähdetään rakentamaan tätä blogia aivan fiilispohjalta! Sisältö ei varmasti tule olemaan enää pelkkää hevosaihetta, vaan laidasta laitaan meidän puuhia ja ajatuksia.


maanantai 14. lokakuuta 2013

Seuramestaruus pronssia!

Lauantaina pakattiin hevonen koppiin ja suunnistimme kohti Jokelaa. Kyseessä olivat Jokelan ratsastajien seuramestaruudet. Hyppäsimme kaksi seuraluokkaa 70cm ja 80cm, joka oli yhdistetty suomenhevosten ja junnujen mestaruusluokka.

Verryttelyssä Vinha oli hieman jännittynyt, sillä verkka-alueena toiminut maneesi oli äärettömän kapea. Paljon ratsukoita ja Vinha joka ahdistuu muutenkin tungoksesta ei ollut hyvä yhdistelmä. Verkka jäi siis hieman tyngäksi, mutta eipä se haittaa.

70cm rata meni superhyvin. Itsellä ei enää juuri lainkaan kisajännitystä ja se oikea fiilis löytyi juuri kuin pääsimme radalle. Perusrata siisti, ja uusinnan vuoro. Uusinnassa lähdin ratsastamaan aikaa, ja silloin ehkä hävisi se siisti perusratsastus. Pääsimme kuitenkin puhtaasti maaliin ja hyvässä ajassa. Sijoituksena toinen sija ja tyytyväinen ratsukko. Radalla Vinha tuntui hyvältä, mutta videosta katsottuna menee vielä hieman alitemmossa läpi radan. Lisäksi tämän kokoiset esteet eivät ilmeisesti kiinnosta neitihevosta ja hypyt ovat hieman laiskoja. Korkeutta täytyy siis nostaa.



80cm radalla lähdin ratsastamaan ainoastaan ehjää rataa, mitään tavoitteita sijoituksesta ei ollut. Vinha oli jo hieman väsähtänyt, mutta vastasi kuitenkin hyvin avuille. Kolmosesteeltä tyhmä puomi mukaan. Hevonen hieman epäröi ja ratsastaja ei tuonut ihan oikeaan paikkaan. Eipä se mitään, loppurata oli äärimmäisen hyvä. Itse tajusin viimein ratsastaa enemmän eteen ja paremmassa temmossa sujuu ratakin paremmin. Tässäkään radalla korkeus ei ollut ongelma, hevonen vaan hieman väsynyt.

Radan jälkeen ajattelimme että ei sijoitusta tule millään yhdellä puomilla ja lähdimmekin kotia kohti hyvin fiiliksin. Kotona kuitenkin Nipsu sattui katsomaan tulokset ja sieltä ilmenikin, että olimme olleet kolmansia suokki- ja junnumestaruudessa. Opimmehan tästä lähtien, että aina täytyy jäädä kuuntelemaan lopulliset tulokset, eikä vain olettaa ettei sijoitu. Onneksi kuitenkin seurassa oltiin ymmärtäväisiä ja luvattiin että palkinnot saa noutaa vielä seuraavana päivänä. Kiitos vielä Jokelan ratsastajille hyvistä kilpailuista. :)



Eli äärimmäisen hyvin menneet kisat, vihdoin löytyi se kisamoodi. Tästä on hyvä lähteä nostamaan estekorkeutta. Hevosellehan se ei ole ongelma, mutta ratsastaja täytyy saada vielä samalle tasolle. Kahden viiikon päästä on Perttulassa maastoestekilpailut, joihin menemme kokeilemaan hieman erilaista menoa. Marraskuussa sitten Eho ja rataestekilpailut ja luultavasti sitten ensimmäinen 90cm pitkiin aikoihin. Tästä on hyvä jatkaa!

Kuvia ei valitettavasti löydy kuin muutama poseerauskuva, mutta videota laitan kunhan saan ne nettiin asti ladattua.


torstai 10. lokakuuta 2013

Kuntosalipohdintaa.

Noin vuosi sitten päätin tehdä pienen elämäntaparemontin. Lähtötilanteena oli se, että liikuntaa en juurikaan ratsastuksen lisäksi harrastanut ja syömiset olivat niin epäterveellistä kuin vain voi. Onneksi on hyvät geenit ettei sokeripitoinen ruoka ja liikkumattomuus sen enempää näkynyt.

Joulukuussa menin soitin kuntosalille, jossa varasin ajan henkilökohtaiseen neuvontaan ja ohjelmantekoon. Ajatuksena oli että kävisin muutaman kerran viikossa salilla tekemässä tämän ohjelman. Ensimmäisen kuukauden kävin sen kolme kertaa viikossa tekemässä yhdellä ohjelmalla, ja innostus vain kasvoi. Aloin ottaa selvää enemmänkin saliharjoittelusta ja erilaisista ohjelmista, liikkeistä ja ravinnosta. Päätin mainoksen nähtyäni mennä InBody-mittaukseen. Mittauksessa katsotaan rasvaprosentti, lihasmassa yms. tietoa kropan tilasta.

Mittauksen tulokset hieman herättivät ajattelemaan. Vaikka onkin hoikassa kunnossa, saattaa olla että kroppa ei kuitenkaan voi hyvin. Itselläni oli rasvaprosentti yllättävän korkea, keskivartalolihavuus, lihasten puute, kaikki arvot aikalailla päin metsää. Siinä vaiheessa heräsin ajattelemaan mitä oikeasti kehon hyvinvointi on ja miten sitä voidaan parantaa.

Itse aloitin kerta rykäyksellä kunnon treenauksen ja muutin ruokavalion aivan toisenlaiseksi. Salilla kävin 6 kertaa viikossa, lenkillä aina välillä. Lisäksi kahden hevosen hoito ja tallityöt. Kiirettä piisasi, mutta näin jälkikäteen ajattelenkin että ehkä tuo kiire oli juurikin se, joka piti minut innostuneena salista ja uudesta ruokavaliosta. Säännöllinen aikataulutus sopii minulle.

Ruokavaliosta karsin kaikki sokeripitoiset herkut pois, 6 kertaa päivässä terveellinen ateria, jossa kunnolla proteiinia. Kun syö säännöllisesti, ei tee edes mieli herkkuja. Itselläni piti olla aluksi tiukka linja siihen ettei sokeria syödä, sillä tuntuu että siihen oli jollain tapaa riippuvuus. Kun aikaa kului enemmän, pystyi mukaan ottamaan karkkipäiviä, jolloin sai syödä mitä halusi. Useimmiten se kuitenkin jäi vähäiseksi, sillä kun syö muuten terveellisesti, tulee vain huono olo liiallisesta sokerista.

Koko kevään treenasin aktiivisesti ja tavoitteena oli kesäkuussa InBody-mittaus uudestaan. Niinhän se kesä vain koitti ja uuden mittauksen aika. Rasvaprosentti oli tippunut 5 prosentilla, lihasmassaa oli tullut 6kg lisää ja muutkin arvot olivat parantuneet. Olo oli parempi ja kroppa paremmassa kunnossa kuin ikinä.

Kesän ajan vähensin treenejä ja löysäsin ruokavaliota hieman. Kevään aikana kaikesta saliin liittyvästä oli kuitenkin tullut elämäntapa, joten mielelläni kävin salilla edelleen sen 5-6kertaa viikossa ja söin terveellisesti. Olo on silloin vain paljon parempi. Elokuussa paluu tiukkaan treeniin ja ruokavalioon alkoi. Nyt tarkoituksena on jälleen kasvattaa lihasta. Rasvat ovat varmasti tippuneet tuosta kesäkuun mittauksesta vieläkin. Marraskuussa jälleen mittaus niin sen näkee. Muutama muukin juttu lähestyy. Niistä en vielä enempää paljasta, kunnes kaikki on varmaa.

Täytyy siis suositella kaikille oikeasti elämäntaparemonttia. Se ei vaadi paljoa, vaikkapa kolme kertaa viikossa tunnin salitreeni ja katsoo hieman mitä syö. Sillä pääsee jo pitkälle, olo on paljon parempi, terveempi ja energisempi. Kannustan kaikkia tekemään vain hieman erilaisia valintoja niin sillä pääsee jo alkuun. ;)

Mitään treeniblogia tästä ei ole tulossa, ajattelin vain hieman avata tätä puolta minusta sillä se on nykyään niin iso osa arkeani. Mikäli kiinnostaa niin voin kyllä yleisesti kertoa treeneistä, ravinnosta, sunnitelmista jne. jotakin.